joogapäiväkirja x Petra

Olipa hyvä että tulin. Kaiken liikutuksen keskellä tiedän, että olet kuin hyvä ystävä. Sinun kotiisi olen aina tervetullut. Kun nyt ajan kotiin talvisella tiellä, missä ajovalot valaisevat lumista maisemaa, tunnen kiitollisuutta lähes kaikesta itsestäni. Rakkaudestani, rohkeudestani, luovuudestani, siitä että osaan kuulla omia tarpeitani. Reisilläni on lämmin polte. Tunnen kehoni rajat pehmeinä ja haalaavina käsinä, jotka pitelevät, eikä minulla ole enää kylmä. Haukottelen. Ajatukseni ovat selkeät kuin musta taivas kirkkaine tähtineen. Juuri nyt en muuta kaipaakaan. 

Olen ollut hyvä aloittamaan uusia asioita, vaihtamaan työpaikkoja, kokeilemaan harrastuksia, kirjoittamaan tekstejä, kutomaan sukkia ja ilmoittautumaan toinen toistaan enemmän aikaa syöviin oppilaitoksiin. Viimeisimpänä aloitin psykologian perusopinnot, vaikka aikaa ei juuri sille olisi ollutkaan. Olen suorittaja. Tunnen olevani elossa siten. Täytän vuorokauteni erilaisilla päällekkäisillä projekteilla ja sitten hukun niihin. Tätä kirjoittaessani viimeistelen juuri toissa vuonna aloittamaani villasukaparia, jonka olen päättänyt tehdä valmiiksi ennen viimevuoden vastaavaa. Mutta en ole järin taitava sitoutumaan. Saattamaan loppuun aloittamiani asioita. Ne ikään kuin odottelevat taas oikeaa hetkeä. Kaipaan tähän kaikkeen järkeä. Haluan, että joku valitsee puolestani ne projektit, jotka elämäni kannalta ovat turhuutta ja egoismia, ne, jotka eivät lopulta ole lainkaan arvojeni mukaisia tai välttämättömiä. Kukaan ei sitä päätöstä kuitenkaan puolestani tee. Tiedän että päätös on tehtävä itsestäni käsin. Missä pääsisinkään itseni äärelle? Hiljentymään. Hiljentämään ulkoisen kaaoksen, joka ohjaa ja kontrolloi taukoamatta ajatteluani, toiveitani ja tarpeitani. Loppujen lopuksi, minullahan on jo kaikki. 

Maisema on ollut henkeäsalpaavan kaunis jo monta päivää. Kevyttä pakkaslunta aivan jokaisella oksalla, valo kuultaa pilvien takaa saaden sen hehkumaan elävästi. Kävin hiihtämässä tuossa rauhassa, ja alkuun sujuikin ihan hyvin. Paluumatkalla en pystynyt enää hengittämään, jokaisesta raajasta valui voima pois, en tunnistanut kehoa omakseni ja pelkäsin kuolevani. Kirosin ääneen, että olin jättänyt auton liian kauas ladulta. Siinä hetkessä oli päivän selvää, että olin työntänyt oman hyvinvointini syrjää saadakseni täyttää päiväni suorituksilla. Kehoni ei toiminut käskemällä. Ei vaikka kuinka yritin. Tiesin tähänkin jo ratkaisun, mutta välttelin sitä vielä vuorokauden ajan. Lopulta seuraavana aamuna kiukutellessani ärtyneenä tietokoneelleni, jossa koulutehtävä ei ottanut ollenkaan loppuakseen, varasin itselleni paikan (puolison vahvalla suosituksella) 90 minuutin Yin -tunnille. 

Olen paluumuuttaja. Olen käynyt tutulla salilla ennenkin. Tunnelma on lämmin jo astuessani sisään. En ota takkia pois vaan varaan paikan eturiviin. Levitän maton päälle viltin, kuten malliksi on laitettu. Kaksi bolsteria, kaksi joogatiiltä, silmälaput. Sitten vasta menen riisumaan vaatteeni. "Ajattelin sinua tänään. Olin laittamassa viestiä, mutta näinkin että olit tulossa tunnille. Mitä sulle kuuluu?" Halaus. Yllättävää kyllä, minulle ei tule huonoa omaa tuntoa siitä, että en ole käynyt varmaan vuoteen. Pulistaan hetki, mutta minä haluan päästä saliin jo maadoittumaan. 

Alkuun on niin vaikeaa irrottautua. Ajatuksia virtaa solkenaan päähän juuri nyt kun pitäisi vaan olla. Mieleeni virtaa kuvia, maisemia, tekstin pätkiä, seuraavia projektin alkuja, ääniä. Painan otsani bolsteriin ja nojaan kevyesti eteentaivutukseen. Ihan kevyesti. Tunnen kutinan yltyvän poskessani. Ehkä hius. Yritän keskittyä musiikkiin taustalla ja hengitykseen. Tajuan, etten edes ole hengittänyt. Mikä on elämässä tärkeämpää kuin hengittäminen. Skarppaa nainen. Keskittyessäni hengityksen rytmiin humpsahdan äkkiä mustuuteen. Ei enää ajatuksia, ei kuvia eikä värejä. Mustaa tähtitäivasta vaan. Olen tyytyväinen itseeni ja annan itseni olla siinä ihan rauhassa. Äkisti kaipaan muistikirjaa ja kynää. Se menee nopeasti ohi. Ensimmäisen asanan jälkeen olen vaipunut lempeään horrokseen. Ajatukset ovat pehmeitä eikä niissä ole pintaa, mistä tarttua kiinni. Kuulostelen. Ei tunnu erityiseltä. Hyvä. 

Muistan toisenkin asanan, missä vasen jalka nousee joogavyön tukemaksi ylöspäin. Vyö kannattelee, eikä minut tarvitse tehdä työtä. Ola vaan. Takareittä, pohjetta ja nilkkaa kiristää. Tiedän, että juuri tämän vuoksi olen täällä tänään. Minun on huolehdittava itsestäni. Jalkapohjan kalvot saavat käsittelyn Pinjan kyynärpäästä, ja se alkuun säväyttää ja yllättää. Oikea nilkka vasemman reiden päälle ristiin… jumal.. au. Vähän kireä. Pinja syventää tuntemusta alkuun lempeästi heiluttamalla ja lopulta auttamalla asanaa oikeaan muotoon. Kurkistan hänen mentyään, mitä hän tekee muille salissa olijoille. Jokaiselle oman tarpeen mukaan. Olen nyt mukavuusalueeni ulkopuolella. Kiristää niin, että henki salpautuu. Muistan hengittää, sulaa kireyksien läpi. Minun on heilutettava itseäni, mutta se on ok. Kaikki on just oikein, ja tiedän, että se mitä teen saa tulla ja syntyy tarpeesta. Sillä jokainen kroppa on yksilö. Eri tarpeet. Mutta sitten. Asana puretaan, raajat vapautuvat matolle, kuulostellaan miltä tuntuu. "Kuulostele minkä kanssa olet". Minä tunnen olevani elossa. Tältä tuntuu olla elossa. Liikutus valtaa minut, vesi putoaa silmästäni korvaan. Kaikki tarpeeni ja toiveeni täyttyvät, kun pääsen kosketukseen itseni kanssa. Minun kehoni on olemassa. "Mikä liikkuu?". Vastaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja iski kovaa. Päättäväisyys ja rohkeus. Ne tulivat siihen pyytämättä, ja vahvistivat minussa niitä ominaisuuksia, joita halusin vaalia. 

Muulla ei ollut niin väliä. Havaitsin ajattelevani vaatetusta, sillä minulle oli tullut lopulta vilu. En kehdannut pyytää ääneen päälleni vilttiä, vaikka tiesin kyllä, että oli hölmöä olla kehtaamatta. Ei siitä kukaan olisi pahastunut. Mutta. Ensi kerralla otan yhden jo valmiiksi. Ensi kerralla! Sitoutumiskammosta huolimatta, olin jo päättänyt tulla seuraavalla kerralla. Ehdin päättämään, että nyt varaisin joogatunnit heti, kun saisin työvuorolistat seuraaville viikoille. En halunnut enää unohtaa minua. Minä olen edelleen itseni tärkein ihminen. Jää nähtäväksi, millaisista asioista minun on luovuttava nyt, kun itsekkyys valtaa kalenterini vuonna 2024. 

Petra